Tervehdys...
täältä Japanin talvesta, sillä talvi meillä totisesti nyt on. Joskus sataa 5 cm lunta yön aikana ja bambumetsä koulun takana hohtaa valkoisuuttaan herätessämme. Pakkanen kirii toisinaan 4—5 asteeseen, vesijohdot jäätyvät vähäksi aikaa, ja japanilaiset luistelevat autoillaan pitkin vuoriteitä. Huoneessa on lämpömittari näyttänyt monesti nollaa, kerran jopa paria pakkasastettakin. Mutta ei se mitään — puemme vain yllemme sen seitsemät villapaidat ja -housut ja tyydymme palelemaan muutaman tunnin joka aamu. Kaikkeen tottuu, uskokaa pois, eikä mikään näytä olevan yhtä pahaa todellisuudessa kuin mielikuvituksessa.
Kevätlukukausi alkoi viikon myöhässä, sillä apulaista ei tosiaankaan saatu, eivätkä äidit jaksaneet heti joulukokousten jälkeen tulla koululle keittämään. Ei meillä ole apulaista vieläkään, eikä luultavasti tule olemaan toukokuun 30. päivänäkään, mutta olemme jo jotenkin alistuneet kohtaloomme. Äidit matkustavat hankalien matkojen päästä kokkaamaan. Isät hoitavat alle kouluikäisiä lapsia kotona, ynnä kyyditsevät vaimoaan koululle ja takaisin. En ihmettele yhtään, ettei apulaista löydy. Työ on raskasta, asumme maalla emmekä voi tarjota huimia palkkoja. Älkää unohtako, ettei kysymys ole jostakin takapajuisesta kehitysmaasta, jossa halpaa työvoimaa olisi mielin määrin saatavilla. Pidennetyn joululoman aikana kävin Hiroshimassa ja Tokiossa. Edellinen on täysin moitteeton moderni kaupunki, jossa ei näy atomipommin jälkiä muualla kuin museossa. Mutta sitä karmaisevampi kokemus olikin sitten se rauhanmuseossa käynti. Kukaan ei voi kuvitella sitä kärsimystä, tuskaa ja tuhoa mitä atomipommi on Hiroshimaan kylvänyt. Jumala suokoon, ettei meidän tarvitsisi sellaista ikinä nähdä! Tokio taas on taas aivan liian iso paikka tällaiselle maalaistytölle. Kävin Tokyo Tower’issa katsomassa kaupungin yleiskuvaa. Taloja, taloja, pieniä harmaita taloja silmänkantamattomiin, ja niiden päällä pakokaasun keltaama taivas. Kaduilla ja kaupoissa tungeksi miljoonia ihmisiä. Maanalaisissa tarvitaan ruuhka-aikaan “ahtaajia”, jotka survomalla survovat ihmiset junien sisään. Jouduin kerran tuollaiseen tilanteeseen ja tiedän nyt, miltä se tuntuu. Ei sitä kukaan suomalainen todeksi uskoisi: pienessä junaneteisessä 50 ihmistä. Ei puhettakaan, että siellä voisi kaatua, horjahtaa tai edes nostaa kättään. Ei ole tilaa!
Tokiossa käydessäni pääsin pitkästä aikaa ihan oikeaan konserttiin (Izumi Tateno) ja ihan oikeaan balettiin (Joutsenlampi!). Voi, että nautin! Mutta kaikkein hienointa oli päästä ihan oikeaan kirkkoon, jossa oli torni ja urut ja ehtoollinen ja jossa ymmärsin saarnankin alusta loppuun. Se oli amerikkalainen luterilainen kirkko, johon Anja (Evankeliumiyhdistyksestä) minut vei.
Ei osannut meikäläinenkään kotimaassa antaa tarpeeksi arvoa Jumalan sanan julistukselle, kun sitä niin runsaasti siellä kuuli. Monesti tuntui, että kokoukset olivat liian pitkiä tai aihe liian kulunut tai jotain muuta oli mukamas vialla. Mutta kun neljä kuukautta joutuu käymään melkein pelkästään japaninkielisissä helluntailaisten kokouksissa, joista monta kertaa saa lähteä pois saamatta “hengelleen ja ruumiilleen virvoitusta”, niin jopa osaa antaa arvoa yksinkertaiselle evankeliumille, jota julistetaan tutulla kielellä. Puhumattakaan nyt siitä, että pääsee ehtoolliselle, kuten Tokiossa pääsin. (Helluntailaisethan eivät mielellään anna ehtoollista niille, joita ei ole aikuisena kastettu. ) Lainasin äskettäin eräältä Evankeliumiyhdistyksen lähetiltä Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen, eikä se totisesti tunnu yhtään puisevalta tai raskassoutuiselta tekstiltä. Luen kirjaa suuresti iloiten!
Ja sitten koulu taas alkoi. Piha, asuntolat, luokat ja ruokala heräsivät eloon talviunestaan. Aamuvarhaisesta iltamyöhään tontillamme kaikuvat nyt iloiset äänet. Lapset ovat levänneet tarpeekseen ja ahkeroivat vallan mahdottomasti. Tsetsejäkään (ysiluokan poikia) ei saa ulos luokasta, ennen kuin kielten läksyt on kiltisti opeteltu. Olen kai vähän ylpeä tästä saavutuksesta, sillä totisesti tsetset eivät olleet kirjan kantta avanneet ennen kuin minä tulin tänne. Erimielisyyksiä Pasin, Paulin ja Joukon kanssa tietysti syntyy harva se päivä, mutta ne eivät rasita minua ollenkaan niin pahasti kuin ennen joulua. Pojat ovat poikia; jos he eivät keksi mitään rakentavaa tekemistä, niin sitten pitää kokeilla lumipalloilla opettajan, oppilaan tai ikkunan kestämistä. Ja paljon muuta.
U:n perheeseen syntyi runsas viikko sitten neljäs tytär, Marjaana nimeltään. Ja minusta tuli joululomalla Jarkko-vauvan kummi. Helluntailaisperheissäkin on monta imeväisikäistä kasvamassa. Kouluamme ei siis onneksi uhkaa lakkauttaminen. Mitenkähän osaisin kuvata teille koulun arkipäivää? Kylmiä aamuja, aamiaiskellon soittoa, kämppätarkastusta (siistein huone saa palkinnon keväällä)… Oppitunteja, joilla vallitsee joskus Baabelin kieltensekoitus, kun yksi luokka kuuntelee nauhalta täysillä volyymeilla yhtä kieltä ja minä koetan ääni sortuen lukea toiselle luokalle toista.
Välitunnilla lapset keksivät pelin toisensa jälkeen. Ihmettelen joskus, vieläkö maailmasta voi löytyä yhtäkään peliä, jota Jasukon tontilla ei olisi kokeiltu. Minäkin välistä innostun juoksemaan hippasta tai vinkkiä tai hyppäämään narua lämpimikseni. Koulun loputtua käännetään moottoripyöräkirjaa Pasin ja Paulin kanssa ( he näet aikovat pian suorittaa motskakortin kirjallisen kokeen englanniksi), tai kuulustellaan laiskalaisia tai opiskellaan japania tai parhaassa tapauksessa jopa luetaan mielenkiintoista kirjaa.
Pimeä tulee pian viiden jälkeen ja silloin alkaa läksynluvun valvominen ja tuntien valmistus. Päivä toisensa perästä vilahtaa ohi. Koskaan eivät lauantait ole olleet niin tiheässä kuin nykyisin… Olen tullut siihen tulokseen, että elämän onni löytyy arkisesta työstä. Se on onnea, että iltaisin saa väsyneenä sulkea silmänsä siinä toivossa, että ”Jumala siunaa kättemme työn” ja antaa synnit anteeksi Jeesuksen tähden. En usko, että muunlaista onnea kannattaa etsiäkään tästä matoisesta maailmasta.
Lopuksi tervehdin teitä, rakkaita ystäviäni siellä kotimaassa, psalmin 25 jakeella: ”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa.”
Love
Mailis
Ystäväni! Seuraa pari näytettä “Nuoren opettajattaren varaventtiilistä”. Kerron kahdesta helmikuun päivästä. Ensin 16.2.-77:
Joinakin päivinä kaikki on aamusta alkaen nurinpäin. Kertyykö kohtalon kolauksia todellakin ihan sattumalta näin runsaasti 12 tunnin sisälle, vai minä itsekö se olen ”nurinpiin” ja kerjään verta nenästäni? Mutta ensimmäinen koettelemus ei ollut taatusti minun aikaansaannokseni: Japanin historian kylmin yö. Hokkaidolla oli mitattu -42?C! Kamiina paloi huoneessani läpi yön (kun se yleensä sammutetaan nukkumaan mennessä), mutta seinänraosta puhalsi tuima tuuli, joka hyydytti parakkimme jäätymispisteeseen. Aamuyöllä järisi maa allamme taas kerran. Herättyämme huomasimme, että kaikki vesikraanat olivat umpijäässä. Aamiaisella jouduimmekin juomaan teetä, joka oli keitetty viereisen shintotemppelin pyhästä vedestä.
Aamuhartausvuoro oli meikäläisellä. Tsetset (ysiluokan pojat) ovat ruvenneet myöhästelemään hartauksista harva se aamu. Nytkin nuoret herrat suvaitsivat tulla vasta, kun laulu oli jo laulettu ja minä olin jo alkanut selostaa Isä meidän -rukouksen kolmatta rukousta. Minua sieppasi niin, että haukuin pojat lyttyyn ja jätin puheen pitämättä. Adrenaliinini nousi veressäni niin korkealle, että meni aikaa ennen kuin taas rauhoituin. Ennen ensimmäistä välituntia ehti Susannakin (lukion toisluokkalainen) suuttua, koska sai vain 5 pistettä saksan kuuntelusta ja luokkakaveri sai enemmän. Pelkäsin murjottavaa tyttöä, ja koetin luovia tunnin läpi jotenkuten.
Pahaksi onneksi päivään sisältyi kaksi tsetsejen tuntia. Ensin murjotti jostakin syystä Pasi, eikä häneltä saanut suusta ulos muuta kuin tuhmia sanoja. Sitten suuttui Jouko ja jatkoi samoilla linjoilla. Siihen mennessä tosin Pasi oli jo leppynyt ja opetteli kiltisti lauseenvastikkeita Paulin kanssa. Lopulta raivosivat kaikki kolme, koska jätin heidät laiskaan pilkkusäännöistä.
Läksynlukua valvoessani vetäisin vielä hermostuksissani purkan henkeeni. Siitä olikin vähällä tulla vihoviimeinen henkäykseni. Onneksi sain sentään siirretyksi möykyn ruokatorven puolelle ja nielaisin sen. Tälläkin hetkellä tunnen selvästi, missä kohtaa ruuansulatuskanavaani purukumi on menossa.
Mutta tuleehan taas päiviä, jotka ovat ihan oikeinpäin. Niin seuraava: Ritva J, Juhon äiti, lainasi minulle lastenkasvatusoppaan. Se oli elämäni ensimmäinen teos tätä laatua, ja sisälsi uskomattoman paljon viisautta, jota olen sitten koettanut soveltaa tsetseihin. Tärkeintä on, ettei rupea taistelemaan vallasta, sanoo kirja. Ei saa rangaista vain näyttääkseen, kuka tässä määrää. Ja lasten pitää antaa ilmaista negatiivisetkin tunteensa.
Tänään Jouko suuttui tunnilla tajutessaan, ettei osannut soveltaa ruotsin passiivin sääntöjä, ja jupisi muutaman valitun sanan. Sen sijaan, että olisin nuhdellut häntä kielenkäytön johdosta, vastasin säyseästi äsken mainitun kirjan sanoilla: ”Taidat olla minulle vihainen!” Poika leppyi hämmästyttävän nopeasti.
Iltapäivällä kävimme Kiotossa van Goghin taidenäyttelyssä. Valma-ope kyyditsi osan oppilaita autollaan, ja loput menivät bussilla. Näyttely oli valtavan hieno, vaikka sadan työn joukossa ei ollutkaan kovin monta öljyväri-maalausta.
Ilta pimeni aivan liian pian. Valmistin luokassa tunnit ja käänsin Pasin jo Paulin kanssa moottoripyöräkirjaa. Puoli yhdeksältä kiipesin huoneeseeni siinä toivossa, että saisin vähän lukea jotain kirjaa. Juuri, kun olin saanut tiskit alta pois, tuli pikku Pirjo (11 v.) portaita ylös surkeana. ” Opettaja, Raija ja Johanna menivät poikien huoneeseen, mutta minä en tahdo mennä, kun siellä kuunnellaan pop-musiikkia. Etkö lähtisi kanssani kuutamokävelylle?“ Tietysti minä läksin.
Ulkona oli 2 astetta pakkasta. Täysikuu oli kiivennyt hämmästyttävän korkealle taivaan kattoon. Kuljimme kaupalle maantietä pitkin, mutta palasimme pitkin metsäpolkua. Oli hiljaista, ei edes tuullut. Kuu valoi ympärillemme puoliksi lumoavaa, puoliksi pelottavaa taikaansa. Puut, pensaat, polku ja vuoret erottuivat selvästi sen kelmeässä, liikkumattomassa valossa. ”Miten iloinen olenkaan saadessani olla täällä”, huokasin tyytyväisenä. Pirjo jutteli levynkuunteluvaikeuksistaan. Jumala paransi kuulemma hänen korvakipunsa sillä ehdolla, ettei hän enää kuuntelisi popmusiikkia. Minä ymmärsin tietysti. En sanallakaan koettanut muuttaa lapsen käsityksiä. Jumala hänestä huolen pitäköön!
No niin, tämän pitkän päiväkirjaotteen jälkeen mainitsen muut uutiset vain lyhyesti:
1. Jumala lähetti meille Suomesta apulaisen, kodinhoitaja Kristina V:n. Hän tuli turistiviisumilla 3 kk:ksi. Minä en usko vieläkään todeksi sitä ihmettä, että hommat keittiössä luistavat ja minulla on sukulaissielu tällä tontilla.
2. Maaliskuun alussa läksi Jasukosta 4 oppilasta Suomeen: Jouko ja Raija yläasteelta ja Pirjo sekä Mia ala-asteelta. Nyt oppilaita on jäljellä enää 10.
3. Olette varmaan jo ehtineet ihmetellä, mitä aion tehdä kesäkuusta lähtien. Jos Herra suo, niin vietän kesän Suomessa, menen syksyllä Norjaan lähetyskurssille ja palaan sitten Japaniin. Tässä on yhdellä lauseella sanottu asia, jonka ratkaiseminen on ollut monen tuskan takana.
Lähetystyö täällä Japanissa näyttää olevan raskasta; vain vähän ihmisiä tulee uskoon ja nekin vähät usein pyörtävät takasin. Ulkomaalaisen on vaikea ystävystyä japanilaisten kanssa siitäkin syystä, että kieli on hankala (ei niinkään puhumisen kuin kirjoittamisen puolesta. Joka luulee, ettei kirjoitustaito ole tärkeä avu, niin kuvitelkoon miltä tuntuisi elää yksi päivä ilman sitä.)
Suoraan sanottuna minua ei mitenkään houkuttele yksinäisen naislähetin osa täällä Japanissa. Mutta sitten aina muistutan mieleeni, että olen pelännyt kaikkea muutakin uutta elämässäni, ja useimmiten kuitenkin on ”iloksi kääntynyt minulle katkera murhe”, kuningas Hiskiaa lainatakseni. Ja vaikka elämä muuttuisi vaikeammaksikin, niin yksi lyhyt elämähän minulla vain on elettävänä. Minua itseäni on kohdannut se onni, että olen saanut kuulla sanoman syntien anteeksiantamuksesta. Tässä maassa on miljoonia, jotka eivät ole sitä kuulleet. Tänne Jumala on minut johtanut, ja täällä tarvitaan työntekijöitä monta kertaa kipeämmin kuin Suomessa. Siispä jään, jos ei Taivaan Isä minua täältä pois johdata. ”Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.” (Ps.32:8 )
Lupaan kertoa teille ensi kirjeessä enemmän varsinaisesta lähetystyöstä. Niin, ja sitten vielä kiitos postista, sydämellinen ja lämmin kiitos!
Jumalan varjelukseen teidät jättäen
Mailis
P.S. Varmuuden vuoksi luettelen vielä Jasukon nykyisten oppilaiden nimet ja iät: Sakari (17), Susanna (17), Marianna (17), Pasi (16), Pauli (15), Johanna (11), Joija (=Johanna) (11), Katriina (8), Juho (7), Aki (7).
Ystäväni!
Näinä päivinä ovat Japanin saaret kirsikankukkien eli sakuroiden peitossa. Tuntuu kuin hennonvalkoisista kukkasista säteilisi valoa harmaiden kaupunkien ahtauteen. Kioton temppelialueet ja joenrannat suorastaan kuohuvat kukkia. Luumupuista jo varisevat valkoiset terälehdet, ja kameliapuu koulun vieressä täplittää maantien punaiseksi kuolleilla kukkasillaan. Aivan ilmeisesti kevät on tullut. Tosin joudun jatkuvasti ihmettelemään “subtropiikin” oikullisuutta: viikonvaihteessa kävi yölämpötila kolme kertaa pakkasen puolella ja yhä vain paleltiin.
Maaliskuun viimeisellä viikolla sain osallistua Norjan luterilaisen lähetysliiton kevätkonferenssiin. Kylväjän lähetithän ovat täällä Japanissa oikeastaan mainitun järjestön “kirjoissa”. Istuessani kokouksissa melkein neljä päivää minulle selvisi monta asiaa japaninlähetyksestä, sen vaikeuksista ja iloista. En voinut olla ihmettelemättä lähettien kiitollista ja jotenkin vähään tyytyvää mieltä.
Erikoisen antoisaa oli jutella vanhojen kiinanlähettien kanssa. He joutuivat jättämään Kiinan lopullisesti 40-luvulla ja aloittamaan kielen opiskelun ja työn alusta taas uudessa maassa. Kummasti jotkut vain näyttävät kohtalon kolauksia kestävän ja vielä huumorintajunsa säilyttävän kaiken keskellä, Jumala on näköjään heikoissa väkevä.
Olen ollut ”lennossa” joka ikinen viikonloppu. Nyt kun tuo Kristiina (keittäjämme) on seuralaisena, niin uskallan paremmin lähteä seikkailemaan. Tosin olemme eksyneet ja tunaroineet joka ainoalla matkalla. Joskus nieleskelen kiukun ja voimattomuuden kyyneleitä, kun emme löydä bussia emmekä saa taksia, eikä kukaan ymmärrä englantia, ja vielä vähemmän meikäläisen japania. No, toistaiseksi olemme loppujen lopuksi aina löytäneet takaisin Shimmenin kylälle.
Olemme käyneet pienessä helmikaupungissa Tyynen valtameren rannalla, samaten maan kuuluisimmassa shintotemppelissä Isessä. Oli jotenkin järkyttävää nähdä Isen papitarten tanssivan valkoisissa kimonoissaan puolipimeässä temppelissä. Tyttöparat! Pääsiäislomalla menemme kolmestaan – Hilkka K. kolmantena - Shikokulle Kansanlähetyksen lähettien vieraaksi. Tutustuimme heihin Marjaanan ristiäisissä.
Yksi suuri urakka on nyt loppuun suoritettu, nimittäin Pasin moottoripyöräkortin kirjallinen testi. ( Pauli pääsee kokeeseen vasta kesäkuussa 16 vuotta täytettyään). Harva asia on meikäläisellä niin paljon töitä teettänyt kuin englanninkielisen 100-sivuisen liikennekirjan paukuttaminen poikien päähän. Yli kolmen kuukauden ajan käänsimme tuota kirjaa noin tunnin joka päivä. Tsetsejen englannintaito kun on se mikä on, niin töitä kyllä piisasi. Mutta eipä sitä usein saakaan niin innokkaita oppilaita opettaa kuin mitä pojat olivat “motskatuntien” aikana.
Kuukausi sitten menimme Pasin kanssa Osakaan testiin ensimmäisen kerran. Minäkin ilmoittauduin urhoollisesti 400-kuutioisen moottoripyörän kirjalliseen kokeeseen, vaikka minulla ei ole mitään aikomusta sellaisen korttia hankkia. Tarkoitus oli vain opetella mahdollisimman monta kysymystä ulkoa. Japanilaiset katselivat suuren kunnioituksen vallassa ulkomaalaista neitiä, joka aikoo ruveta ajamaan tosi isolla pyörällä!
Kokeessa on 100 kysymystä, joista 90 pitää olla oikein. Japanilaiset yleensä rakastavat pitkiä ja vaikeita sanoja, ja niinpä englanninkieli oli tehty todella hankalaksi. Tuskin tuosta kokeesta olisi selvinnyt keskiverto suomalainen ylioppilaskaan, saati sitten ysiluokkalainen. Pihisin kiukusta ja säälittelin vieressäni istuvaa Pasi-parkaa. Poika vastasi kuitenkin suureksi hämmästyksekseni 72 kysymykseen oikein. (Ja useampaakin olisi osannut vastata, jollei englanti olisi ollut niin monimutkaista.)
Minä opettelin kysymyksiä ulkoa epätoivon vimmalla siinä toivossa ettei niitä vaihdettaisi seuraavaksi kerraksi. Eikä vaihdettukaan. Muistin jälkeenpäin noin 85 kysymystä, jotka Pasi sitten kahden viikon päästä selvittikin kunniallisesti. Vielä puuttui viisi 90 :stä. Eilen kävimme taas kerran Osakassa, ja Pasin testi meni hienosti läpi. Minä keksin, että voisin saman tien hankkia jonkinlaisen kortin minäkin, ja niinpä suoritin mopon kirjallisen testin. Ajokoetta siihen ei tarvita — muutoin olisi kortti tietysti jäänytkin minulta saamatta. Nyt minulla siis on AJOKORTTI, ja kohta hankitaan ajopelikin.
Saatatte ehkä ihmetellä, miksi ryhdyin moiseen ajokorttiurakkaan. Siihen oli kaksi syytä, ensinnäkin se, että tie 16-vuotiaiden sydämeen näyttää käyvän moottoripyörän kautta. Ja toiseksi Pasi jää ainoana “isona” Japaniin kahdeksi vuodeksi. Täytyyhän hänellä jotain tekemistä olla, ettei tulisi mökkihöperöksi.
Muistatte varmaan, että lupasin kertoa varsinaisesta lähetystyöstä tässä kirjeessä. En ole tosin mikään asiantuntija, minkä nyt olen vähän ympärilleni katsellut lähettien luona vieraillessani. Ongelma numero yksi on se, miten saataisiin kontakti 112 miljoonaan japanilaiseen. Ihmisiä on, mutta ei ole helppo päästä heidän kanssa puheisiin. Radio ja pyhäkoulutyö tavoittavat monia. Aikuisten kokouksiin tulee vain kourallinen väkeä. Usein kontaktiyritykset kilpistyvät ylenmääräiseen kohteliaisuuteen ja kumarruksiin. Tämän maan ihmiset ovat ylpeitä kulttuuristaan ja tekniikastaan — eikä syyttä. Vanhat uskonnot ovat pinttyneet ihmisten mieliin, ja kristinusko tuntuu heistä länsimaalaiselta. Sitä paitsi perhesiteet ja etenkin vanhempien järjestämät avioliitot tuottavat vaikeuksia kristityksi aikoville.
Kerronpa tässä vielä teille vähän ”sillisalaattia” koulun tiimoilta. Valma-ope hankki meille uuden koiran. Se ristittiin suurella riemulla Roosaksi, mutta viikon päästä nimi pitikin muuttaa Roopeksi. Puuttuu enää papukaija, niin eläintarhamme on täydellinen.
Koululla oli kaksi kuunteluoppilasta viime viikon: kuusivuotiaat Marja J. ja Maria B., jotka aloittavat ensimmäisen luokan syksyllä. Pikkuisilla oli niin hauskaa, että itkun kanssa he tänään kotiinsa läksivät.
Kävin alaluokkalaisten kanssa puron rannassa piknikillä lauantaina. Pahaksi onneksi liukastuin keskelle jokea kivien yli hyppiessäni ja kaaduin selälleni veteen. Tulos: huippukallis kamerani kastui ja sääreen tuli mahtava mustelma.
Niin, rakkaat ystäväni, kiitos taas kirjeistänne. Luulen että teistä tuntuu kuten minustakin ennen, että kirjeet lähetystyöntekijälle häipyvät jonnekin suureen tuntemattomaan. Mutta kyllä ne tänne tulevat ja päätyvät minun käteeni. Posti merkitsee puolta elämää ulkomailla, siitä ei pääse mihinkään. Aamupäivä kuluu postimiehen mopon ääntä kuulostellessa, ja sitten kun jotain saa, on riemu suuri. Joka ainoa tervehdys, iso tai pieni, on kallisarvoinen ja tärkeä, älkää siis väheksykö tekeleitänne, sillä ne ovat minulle suuri ilon aihe.
Muistattehan iloita peipposen laulusta ja leskenlehdistä ja sinivuokoista? Ja mitähän jos kiittäisitte Taivaan Isää kerran siitäkin, ettei Suomessa ole aina niin ahdasta kuin jouluruuhkan aikaan ja samaten siitä, että matkustaminen sujuu nopeasti ja helposti. Myrkkyjä siellä nieleskellään ruuan kanssa minimaalisen vähän, ja saastumisongelma on pientä Japaniin verrattuna. ”Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen….” Niinpä niin. Maailman parhaassa paikassa te elätte.
Jumalan armo olkoon teidän kanssanne
Mailis
Keväinen tervehdys -
niin, viimeinen tervehdys täältä Shimmenistä. Seuraava kirjeeni tuleekin — jos Herra suo — sieltä kotimaan kamaralta. En ole aivan vielä herännyt tajuamaan koko kaameudessaan sitä tosiasiaa, että koulu loppuu kolmen viikon kuluttua. Onko totta, että kolmen lyhyen viikon jälkeen suljen lopullisesti Jasukon ovet ja hyvästelen oppilaani? Muistan, miten Eila H. lähtöjuhlassani Helsingin YOL:ssä ennusti, että Japanista lähtö tulisi olemaan yhtä vaikeaa kuin Suomesta lähtö konsanaan - enkä minä uskonut häntä alkuunkaan.
Eila luki varmemmaksi vakuudeksi sen paikan Raamatusta, jossa Jeesus lupaa antaa satakertaisesti takaisin niille, jotka hänen tähtensä luopuvat taloista tai pelloista tai perheenjäsenistä. Tänä iltana tunnustan koko sydämestäni, että hän on sen tehnyt. Olen saanut satakertaisesti sen, mistä luovuin. Olen saanut nämä Shimmenin riisipellot ja vuoret, tämän mielenkiintoisen maan ja kielen ja työn ja ennen kaikkea seitsemäntoista lasta (joista tosin kymmenen on enää paikan päällä). Jotkut teistä olette talven mittaan kyselleet, enkö ole yksinäinen täällä. En toki, kaikkea muuta! Kiitollisena olen herännyt miltei joka aamu uuteen armon päivään siitä iloiten, että saan olla Jasukossa. En olisi ansainnut tällaista onnea, mutta Jumala on sen minulle hyvyydessään lahjoittanut.
Ja sitten suora sitaatti päiväkirjasta 26.4.: ”Eilen illalla pidettiin koululla evankelioimiskokous. Otsun helluntaikirkon työntekijät T-naka, K-wara ja S-gata olivat puhepuolesta vastuussa. Olimme edeltäkäsin jakaneet kutsulapun joka kotiin lähikylissä. Iso luokka siivottiin hohtavaksi. Opettajan pöydällä komeili pellavaliina ja valtava atsaleakimppu.
Astuin valaistuun luokkaan pihan pimeydestä ja hämmästyin: kaikki tuolit täynnä naapurin lapsia, samoja herttaisia poikia jo tyttöjä, joille olin kylän raitilla monet kerrat ”konnichiwan” (=tervehdyksen) huutanut. Riipaisi oikein sydämen sopukoista asti nähdä heidät kuulemassa ilosanomaa Jeesuksesta ensimmäistä kertaa elämässään. Kristillistä laulukirjaa he eivät koskaan olleet käsissään käyttäneet. Rukouskin piti opettaa a:sta alkaen: ketä rukoillaan, miksi rukoillaan ja miten rukoillaan.
Lapset hälisivät vähän aluksi, mutta hiljentyivät sitten tyystin kuuntelemaan Shigata-sanin puhetta: miten Jeesus lyötiin ristille meidän pahuutemme tähden. Vasta näiden naapurin lasten kohdalla näin aivan selvästi, mitä tarkoittaa se, ettei kukaan voi uskoa, ellei ole julistajaa. Evankeliumi ei leviä, ellemme me sitä levitä.”
Toivottavasti kontrasti edelliseen nähden ei ole liian jyrkkä, jos seuraavaksi kuvaan sitä viikonloppua, jolloin olin ollut mopon onnellinen omistaja vasta kaksi päivää. (Suomen standardien mukaan minulla on kevyt moottoripyörä eikä mopo.)
17.4.: ”Jalkani ovat niin täynnä ruhjevammoja ja naarmuja ja mustelmia, että liikkuminen tekee pian tiukkaa. Syy on kai sanomattakin selvä: rakas, vihreä, vastahankittu Super-Hondani. Kuuntelin aamupäivällä jumalanpalvelusnauhan nauhuriltani ja läksin sitten tien päälle. Ajoin kahdeksikkoa “Samurain haudan metsässä”, kunnes kaaduin ja ruhjoin toisen polveni. Seuraavaksi painuin maantielle, joka kulkee pitkin vuoren kuvetta. Oli kaunista, kaunista. Vuoret loistivat atsaleanpunaa, joki solisi laaksossa, riisipeltojen pientareita koristivat keltaiset kukat. Mutta minä pelkäsin! Pelkäsin syviä pudotuksia rotkoon, pelkäsin ohittavia ja vastaantulevia autoja kapealla tiellä, pelkäsin jyrkkiä mutkia, joiden takaa saattaisi tulla mitä tahansa millä vauhdilla tahansa...”
Tuon sunnuntaipäivän jälkeen on ajotaitoni sen verran kohentunut, että selviän jo valtateillä ja läheisessä Ishiyaman kaupungissa pahemmin säikkymättä. Moottoripyörä on paras kulkuväline kesäisessä Japanissa, sillä autojonojen ohi pääsee kevyesti, eikä parkkipaikan etsimisestä ole huolta.
3.5.-77 : “Eilen päättyi Kylväjän lähettien viikonloppu, joka pidettiin Yabussa J:n perheen luona. Mukana oli myös pastori OP Kylväjästä. Kun palasimme illalla Shimmeniin (me= Johanna, Katriina, Juho ja minä), niin huomasimme, että jokaisessa räystäässä riippui valkoinen paperilyhty kirjoitusmerkkeineen. Koulun vieressä sijaitsevasta shinto-temppelistä kuului tavallisuudesta poikkeavaa melua: joku kumisutti rumpua, lapset huusivat, suuria kulkusia helistettiin köysillä - että jumalat heräisivät. Käsi kädessä hiivimme arkaillen katsomaan, mitä oli tekeillä. ”Huomenna on japanilainen juhla”, selitti eräs ystävällinen mies meille. Siltä se tosiaan näyttikin. Temppelialueella loistivat kynttilät ja paperilyhdyt. Katoksen alla olevalle lavalle oli nostettu kantotuoli, jossa seisoi shintoalttari pienoiskoossa monilla helyillä koristeltuna. Oli eksoottista, se täytyy myöntää mutta silti tuntui pahalta katsella, miten Shimmenin kyläläiset palvoivat puuta ja kiveä.
Arkisen aherruksen keskellä on pidetty parit juhlatkin. Huhtikuussa juhlittiin meikäläisen synttäreitä (28 vuotta - niin se aika kuluu!) Joija (5. lk) kirjoitti kekkereistä aineen ja lopetti sen seuraavasti: ”Juhlat olivat minusta hirveän kivat. En ole koskaan ollut yhtä hauskoilla syntymäpäivillä”. Olen samaa mieltä, vaikka itse sanonkin. Toinen juhlimisen aihe oli tietysti vappu. Pidimme naamiaiset, ja nuoriso oli keksinyt niin repäisevät asusteet, että naurussa oli pitelemistä. Siinä oli mustalaista ja taikuria ja nunnaa ja nokipoikaa. Kaikkein vaikuttavin näky olivat kuitenkin isot pojat, jotka esittivät kolmen japanilaisen laulajattaren yhtyettä. Lyhyine hameineen, peruukkeineen, lierihattuineen ja meikkeineen he olivat niin karmaiseva näky, että sille nauraisivat Kuopion puuhevosetkin.
En ole muistanut kertoa japaninopiskelustani pitkään aikaan. Easy Japanese II:n viimeinen kappale on menossa. Ymmärrän vähän ja puhun vielä vähemmän, mutta on toki aivan toisenlainen tuntu kuin syksyllä, jolloin en tajunnut sanaakaan. Osaan molemmat tavukirjoitukset (hiraganat ja katakanat, yhteensä noin sata merkkiä), ja sen lisäksi osaan ne 76 kanjia (=sanamerkkiä), jotka japanilaisille lapsille opetetaan ekaluokalla. Japanin kieli on erittäin mielenkiintoista, ja ilolla aloitan sen opiskelun kielikoulussa, jos Herra suo.
On vielä eräs asia, josta olisin tahtonut kirjoittaa aikaisemminkin, mutta en ole oikein osannut enkä uskaltanut; se on oppilaitteni suhde kristinuskoon. Pyytäisin teiltä esirukousta että nämä nuoret saisivat kuulla evankeliumia ilmaisesta anteeksiantamuksesta. Helluntailaisilla on luonnollisesti omat korostuksensa siitä, mikä sopii uskovaiselle ja mikä ei, ja mitä uskovaisen täytyy tehdä ja mitä hän ei saa missään nimessä tehdä. Murrosikäinen nuori saa usein sen käsityksen, että uskominen on mahdottoman vaikea suoritus ja pakkopaita - ja jättää koko homman vanhuuden harrastukseksi.
Myönnän kyllä, että sydämeeni on joskus koskenut aamuhartauksissa, raamattupiirissä ja muissa kokouksissa, jos julistus on ollut lakihenkistä. Kyllä nämä nuoret Jeesukseen tahtovat uskoa joka ainoa, jos heidän vain annetaan se tehdä sellaisina kuin ovat. Parhaita hetkiä tänä talvena ovat olleet ne kerrat, jolloin olen saanut puhua uskonasioista avoimesti jonkun oppilaan kanssa. En tahdo käännyttää ketään pois omasta uskontokunnastaan, mutta niin sydämestäni soisin, että joka ainut oppilaani, luterilainen ja helluntailainen, turvautuisi Jeesukseen Vapahtajanaan.
Ja koska tämä on viimeinen kirje Jasukosta, niin kiitän tässä vielä niistä kirjoista, joita olette kirjastoomme lähettäneet. Innokkaasti ne on luettu melkein sitä mukaa, kun ovat tänne saapuneet. Saahan niitä vieläkin lähettää (esim. Valma-open nimellä) tähän samaan osoitteeseen, jos kellä on, mitä lähettää. Kiitos myös kirjeistä! On ollut hauska lukea, että odotatte minua kotiin. Miltähän tuntuukaan päästä taas YOL:n ja TL:n kokouksiin? Teinit etenkin ovat muistaneet minua tavan takaa, ja on ollut kiva kirjoittaa näitä kiertokirjeitäkin sitä silmällä pitäen, että lukijakunnan joukossa on paljon oppilaitteni ikäisiä nuoria. Jos te kaikki tahdotte pysyä esirukoilijoinani ja ”kannattajinani” sittenkin, kun jatkan työtä kotimaassa, Norjassa ja taas Japanissa, niin olen siitä kovin kiitollinen.
Lopuksi yksi säkeistö virrestä 390.
Iloisiin näkemiin
Mailis
Rakas ystäväni!
Kun lentokone laskeutui Seutulaan viime sunnuntaiyönä, odotin joutuvani tihkusateeseen ja +10º:een kylmyyteen. Kirjeistänne olin saanut sen käsityksen, että Suomessa on koko ajan koleaa. Ja millaisen ihanan kesän keskelle tulla tupsahdinkaan! Lämmintä juuri sopivasti, lehtokerttu lavertaa aittani takana, sireenit kukkivat, järvi päilyy. En muistanut, että kotona on näin kaunista.
Mutta kaunista ja kuumaa oli Shimmenissäkin viimeisinä viikkoina. Päivälämpötila nousi useimmiten yli + 30 asteeseen, ja yölläkin alkoi tarjeta. Kaikki muut odottivat hartaasti, että koulu loppuisi eikä tarvitsisi enää hikoilla luokassa, paitsi minä. Mutta loppuihan se koulu, ei siitä mihinkään päässyt.
Sitä ennen tosin tapeltiin viimeiset tappelut aiheesta ”tehdäkö työtä vai korjata motskaa”. Monesti olin menettää tykkänään toivoni ihmisen kasvatettavuuden suhteen. Epäilin, tokko työstäni on tullut mitään tulosta koko vuoden aikana. Sitä ilahduttavampaa oli sitten saada vähän positiivistakin palautetta oppilailtani. Näin kirjoitti 8-vuotias Juho, seinänaapurini, suurilla pukkikirjaimilla oppilaitten tekemään muistivihkoon: ”Voi, kun oli kiva kun lellit minua. Varmaan luet tämän junassa tv. Juho.” Ja näin Aki, ikä 8 v.: ”Harmi kun sinä lähdet pois! tv. Aki”. Haikeata oli lähtö minustakin, sen voin vakuuttaa. En voinut muuta kuin uskoa nämä lapset ja nuoret Jumalan ja Hänen armonsa sanan haltuun, ja rukoilla, että he saisivat kerran perintöosan pyhitettyjen joukossa.
Lentokone nousi ja laskeutui kokonaista yhdeksän kertaa, ennen kuin saavuimme Helsinkiin, Kristiina ja minä. Matkaetapit olivat seuraavat: Osaka, Tokio, Manila, Bangkok, Karachi (Pakistanissa), Abu Dhabi, Damaskos, Ateena, Kööpenhamina ja Helsinki. Filippiineiltä lähdettyämme jouduimme keskelle ukkosmyrskyä. Oli kuin suoraan luomiskertomuksesta, kun pimeys oli syvyyden päällä ja sitä valaisi revähtävä salama suunnilleen sekunnin väliajoin. Paljon muutakin mielenkiintoista näin ja koin matkan varrella.
Oma maa tuntui silti ”mansikalta”, kun tänne lopulta selvisin. Ihmettelin koivun tuoksua, laulurastaan laulua, ja valoisaa yötä. Muutakin erikoista Suomessa on, esimerkiksi se, että kaikki ymmärtävät suomea, eikä kukaan tuijota vaaleatukkaista ihmistä, että tiet ovat leveät eikä autoja näy missään, että junassa saa istua ja että sisälle huoneisiin mennään kengät jalassa.
Tämän kesän suunnitelmiini kuuluu loman lisäksi autokoulu, osallistuminen YOL:n kesäjuhlaan Imatralla, kylväjän Säämingin viikko, rippikoululeiri ja Pohjoismainen Ylioppilaskokous Jyväskylässä. Näissä tilaisuuksissa näen toivottavasti useimmat teistä kirjeitteni vastaanottajista. Kiitos vain kaikille, jotka jo tulitte lentokentälle tai tulojuhlaani Kallion seurakuntasaliin. Muistattehan nykäistä hihasta, jos satumme samaan tilaisuuteen. Puhelinsoitot ja kirjeet ovat myös lämpimästi tervetulleita.
Mailis
Hei taas!
Onko totta, että kesä alkaa taas kallistua syksyä kohti? Olen ollut Suomessa jo kaksi kuukautta, ja totta puhuen välistä tuntuu kuin en missään muualla olisi koskaan ollutkaan. Talvi Jasukossa on kuin kaunista unta tai kertomus lapsuuden satukirjasta. Vaan kyllä se olikin onnellinen vuosi; sattuneeko niin hyvää aikaa yhden kuolevaisen osalle monta kertaa?
Silloin tällöin putoaa postilaatikkoon kirje Japanista. Kumma kyllä koulun pahimmat kiusankappaleet ja murheenkryynit kirjoittavat kaikkein ahkerimmin. Kuulumiset liittyvät yleensä tavalla tai toisella moottoripyöriin. Minunkin Hondaani on kuulemma moneen kertaan korjattu sen jälkeen, kun sen koululle jätin, ja yhdet sakotkin sillä on ehditty ajaa.
Kesä on ollut antoisa, vaikka olenkin elänyt sitä jonkinlaisen irrallisuuden tunteen vallassa. Kaikki on niin väliaikaista, niin ohikiitävää. Eilen Japanissa, tänään Suomessa, huomenna Norjassa. Vähäksi aikaa vain ehtii laskea matkalaukun maahan, ja sitten joutuu taas lähtemään toiseen paikkaan toisten ihmisten luo. Kuulin pohjoismaisessa ylioppilaskokouksessa Jyväskylässä puheen taivaasta, ja oikeastaan ensi kertaa mieleeni jysähti se riemullinen tosiasia, että kerran vielä päästään perille oikeaan kotiin. Päästään sellaiseen paikkaan, josta minun ei enää tarvitse enkä haluakaan lähteä pois. Siellä on kauniimpaa kuin kirkkaana kesäaamuna suomalaisen järven rannalla, ja siellä saa lopulta rakkautta niin paljon kuin tarvitsee. Siellä ei ole enää jäähyväisiäkään. Ja ennen kaikkea taivaassa on Jeesus, Vapahtaja, jota täällä rakastan ja palvelen kovin vähän, mutta siellä ilman itsekkyyttä ja syntiä.
Olen viettänyt pätkittäistä lomaa kotonani Hernejärvellä. Siinä sivussa kävin autokoulun ja selvisin kuin selvisinkin inssiajosta viime viikolla. Vettä on satanut runsaanpuoleisesti, mutta sateen lotinan välillä on kesä joskus pilkahtanut esiin. Päivänkakkarat hymyilevät pellonpientareilla niin kuin kaikkina muinakin kesinä täällä kotona; mansikat kypsyvät; heinäntekoaikaan kuorruttaa angervojen kermanvaalea väri ojanvarsia. Pääskyt sujahtavat ladon katon alle ja visertävät puhelinlangalla niin, että sydämen jo luulisi halkeavan. Kuusivuotias pikkuveli Jukka-Pekka kulkee joukon jatkona ulkotöissä, ja esittää joskus viisaita kysymyksiä Japanin oloista. Niin, koti on verraton paikka.
Joillakin hengellisillä kesäjuhlilla olen käynyt, kuten aikaisemmin kirjoitinkin. Niillä tapasin melkein kaikki ystävät ja tuttavat. Merilän rippikoululeirillä toimin apuopettajana heinäkuun lopussa ja huomasin taas kerran, että tämä on paras mahdollinen evankelioimistyömuoto. Melkein kaikki oppilaat muuttivat käsityksensä kristinuskosta positiivisemmaksi, ja uskoisin, että jotkut läksivät toden teolla Jeesusta seuraamaan.
Ajattelin, että voisimme pitää kannatusrenkaan kokouksen ennen Norjaan lähtöäni. Jospa tekisimme treffit maanantaiksi 29.8. klo 19.00 Ylioppilaslähetykseen ( Lönnrotink. 15 A 2 ). Voihan olla, että monet teistä olette lomalla vielä silloin, mutta tervetuloa kaikki, joilla on mahdollisuus tulla.
Syyskuun alussa alkaa lähetys- ja raamattukurssi Oslon Fjellhaugissa. Kurssi kestää jouluun asti.
Ettei Japanikaan unohtuisi, kopioin tähän pari runoa Tuomas Anhavan käännöskokoelmasta "Täällä kaukana "
Kirsikankukat
ovat varisseet ja myös
ihmiset ovat poissa.
Täällä vuoren juurella
on majassani rauha.
Saigyô
Kapea polku
yhtyy valtatiehen ja
minä seisahdan.
Jos on tuullakseen, tuulkoon,
jos sataakseen, satakoon.
Ikkyû
Näkemiin, kuulemiin tai kirjoittamiin!
Mailis
Hilsen fra Norge!
Ikkunan takana hulmuaa sinivalkopunainen Norjan lippu. Fjellhaugin rakennusryhmän kattojen lomasta näkyy kappale Oslo-vuonoa. Marja K., huonetoverini, puuhailee jotain kapean ja hieman kalsean huoneemme toisella puolella. Opiskelu on jälleen alkanut kahden vuoden lyhyen tauon jälkeen.
Ennen kuin kerron lisää raamattukoulusta, palaan pariin kokemukseeni loppukesän ajalta. Eräänä sunnuntai-iltana elokuussa läksimme me kolme sisarusta, Anna-Liisa, Jaana ja minä kotoa Hernejärveltä Iisalmeen isän autolla. Oli kiire, sillä Anna-Liisan piti ehtiä junaan. Hän se sitten istui ratissakin. Kuinka ollakaan eräässä mutkassa 80 km:n tuntivauhdissa auto joutui luisuun hiekan päällä, alkoi heittelehtiä rajusti tien laidalta toiselle ja sitten suistui katolleen ojaan. Noina muutamina sekunteina auton heittelehtiessä tiellä ehdin panna käteni ristiin ja sanoa ääneen: ”Auta nyt meitä, rakas Taivaan Isä!“
Niin hän auttoikin: kukaan meistä tytöistä ei vahingoittunut mitenkään. Autolle kävi pahemmin. Tosin isä ei näyttänyt olevan yhtään vihainen auton menetyksestä, sanoipahan vain olevansa tyytyväinen, kun ei tullut kolmia hautajaisia. Tästä kuperkeikasta opin kaksi asiaa: ensinnäkin sen, että elämä on lahja ja jokaisella elettäväksi annetulla päivillä on tarkoituksensa, ja toiseksi sen, että Jumala kuulee, kun huudamme häntä avuksi hädässämme.
Toinen “kuperkeikka” näytti paljon vaarattomammalta kuin ensimmäinen, mutta sen seurauksena on oikea jalkani tälläkin hetkellä kipsissä ja tulee olemaan vielä jonkin aikaa. Viikko kolarin jälkeen olin nimittäin maatalouslomittajana kotonani, ja kaaduin kiviraunioon lehmän perässä juostessani. Polvessa revähti nivelside. Tohtori suhtautui vähän epäilevästi norjanmatkaani, mutta ei sentään kieltänyt. Ja hyvinhän se matka menikin; aina löytyi joku avulias yksilö laukkujani kantamaan.
Nyt sitten istun “kotiarestissa raamattukoulun asuntolassa. Jok’ikinen sielu tästä internaatista on lähtenyt viettämään lauantai-iltaa muualle; minä yksin istun kipsini kanssa huoneessani. Päivä toisensa jälkeen kuluu, enkä voi kävellä kuin luokkaan, ruokalaan ja huoneeseeni. Toisinaan käyn kärsimättömäksi ja uhoan Marjalle, että minä kyllä juoksen lujaa ja pitkälle, jahka voin taas koukistaa polveani. Sitten koetan taas tyytyä osaani ja kiittää Jumalaa siitä, että olen näinkin hyvässä kunnossa kahden kuperkeikan jälkeen.
Fjellhaug on Norjan luterilaisen lähetysliiton raamattukoulu Oslossa. Kylväjä toimii yhteistyössä NLM:n kanssa esim. Japanissa, joten tutustuminen täkäläiseen lähetykseen lienee hyvin paikallaan. Hyvin minä olen koulun ilmapiiriin kotiutunutkin. Opetus on erinomaista. Yhtenä esimerkkinä voin mainita, että Øivind Andersen, Uskosta uskoon -kirjan kirjoittaja, luennoi meille roomalaiskirjeestä. Saamme opetusta myös UT:n johdanto-opista, kristinopista, Jesajasta, Psalmeista ja 1. Joh. kirjeestä. Oppilaita on 170 yhdeksässä eri luokassa. Meidän luokkalaiset ovat huomattavasti Marjaa ja minua nuorempia, ja siksi tunnemmekin joskus olevamme vähän ”out of the place”.
Ja arvatkaa mitä: oppilaiden joukkoon on tänä vuonna “eksynyt“ japanilainen poika, Kamiesu-san Kobesta. Hän yllättyi iloisesti, kun kumarsin ja tervehdin japaniksi, ja lupasi oitis ruveta antamaan minulle kielitunteja. Siinä onkin sellainen opettaja, että oksat pois. Ensi viikoksi on kirjoitettava aine tavu- ja sanakirjoitusta käyttäen ja kerrattava puolet entisestä oppikirjasta. Olen kerrassaan tyytyväinen tähän asiantilaan. Avajaisjuhlassa Kamiesu-san esitti vetoomuksen, että Japaniin tulisi enemmän lähetystyöntekijöitä. Jotenkin minua liikuttivat syvästi hänen sanansa, sillä itse en koskaan kohdannut tuollaista asennetta Japanissa ollessani (ehkä kielitaidon puutteellisuuden tähden).
Tiedän, että kristityn pitäisi elää nykyhetkessä, mutta en voi mitään sille, että on ikävä Japanin suomalaiseen kouluun. Näen sieluni silmillä riisipellot - niin heleän vihreät tähän aikaan vuodesta - ja mäntyjen peittämät vuorenhuiput ja koulun niiden välissä. Kymmenen oppilasta ja kaksi opettajaa muodostavat nykyisen miesvahvuuden Jasukossa, Kylväjän lapsia ovet Johanna ja Katriina U. sekä Juho ja Marja J.. Syksyn aikana koulu saa vakituisen asuntolanhoitaja-emännän, Kirsti R:n, joka on myös Kylväjän ”leivissä”
Posti toi kirjeen neljältä oppilaalta tänään - aikamoinen saalis yhden päivän osalle! En voi olla kertomatta näin lopuksi, sitä iloista uutista, että yksi tsetseistä kirjoitti käyneensä kasteella. Olin surrut ja murehtinut sitä, ettei poikaa ollut kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kiitos teille jokaiselle, jotka jaksatte muistaa lähettien lapsia Japanissa ja muuallakin. Jumala kuulee rukoukset, huomaatteko?
Mailis
Norja -77
Kaere venner!
Koko päivän olen matkustanut pitkin kaunista Norjanmaata, ja nyt alkaa jo ilta hämärtyä junan ikkuna takana. On vielä pitkälti Osloon, joten tässä välissä ehdinkin aloittaa kiertokirjeen. Kaikkein ensiksi kiitän kaikkia teitä, jotka pidätte yhteyttä joko postitse tai muistamalla minua Taivaallisen Isän edessä. Kiitos myös rahallisesta kannatuksesta! (Muistaessani sanon, etten itse koskaan edes vilkaise tilillepanokortteja, joten en tiedä enkä haluakaan tietää, kuka teistä uhraa ja minkä verran.)
Olen ollut huomaavinani saamieni kirjeiden perusteella, että tulevaisuuden suunnitelmani ovat kuitenkin jääneet joillekin teistä epäselviksi. Siis: jos Jumala suo, palaan Japaniin tammikuussa, mutta en suinkaan suomalaiselle koululle, vaan kielikouluun kahdeksi vuodeksi. Sen jälkeen minusta pitäisi tulla – pelottaa sanoakin – tavallinen lähetystyöntekijä johonkin japanilaiseen seurakuntaan. Suomalaisella koululla olin vain sijaisena sillä aikaa, kun varsinainen opettaja, Raakel, vietti kotimaanlomaansa.
Nyt varmasti kysytte, mikä tässä suunnitelmassa minua pelottaa. En osaa sanoa tarkalleen, mutta sen vain tiedän, että usein tekisi mieli perua koko homma ja lähteä Perähikiän peruskouluun englanninopettajaksi. Mutta sitten – aina tulee kuitenkin se mutta. On kuin Jeesus itse sanoisi minulle: ”Etkö kuitenkin lähtisi Japaniin, Mailis? Minä olen kärsinyt ja kuollut jokaisen japanilaisen puolesta, mutta niin harva heistä sen tietävää…” Enkä sitten tietenkään voi kieltäytyä kutsusta.
Mutta tämä Norja se vasta onkin ihana maa! Voi, miten toivoisin, että te jokainen olisitte kulkeneet kanssani tämän päivän matkan hamasta siitä hetkestä, kun aikaisin aamulla läksin liikkeelle vuonojen ja taivasta hipovien tunturien ympäröimästä Moldesta. Meillä on ollut neljän päivän syysloma, jonka aikana kävin tervehtimässä Maisa L:tä täällä Vestlandetissa. Maisa oli ennen vanhaan aktiivinen ylioppilaslähetysläinen. Nyt hän on naimisissa norjalaisen lääkärin kanssa, kahden lapsen äiti ja lähdössä Tansaniaan lähetystyöhön. Kyllä meillä Maisan kanssa kieli lauloi, kun piti kertoa monen vuoden kuulumiset.
Norja on kaikin tavoin hieno paikka, ei vain maisemien puolesta, vaan muutenkin. Täällä on esim. kristinusko paljon vahvemmilla kuin missään muussa tuntemassani maassa. Kristillisiä julkaisuja kouluja, kansanopistoja, lastentarhoja ym. on aivan vilisemällä. Pelkästään NLM:llä (joka on se Kylväjän yhteistyöjärjestö), on enemmän lähetystyöntekijöitä palkkalistoillaan kuin mitä suomalaisilla yhteensä, helluntailaiset mukaan luettuina - yli 500. Yhteensä norjan kirkko lähettää noin 1500 lähetystyöntekijää. Rahapula ei näytä lähetysjärjestöjä vaivaavan.
Olen miettinyt pääni puhki, mikä moiseen hengelliseen kukoistukseen voisi olla syynä. Pari asiaa olen keksinyt: ensinnäkin evankeliumin julistus näyttää olevan täällä hyvin keskeisellä paikalla. Tämä taas saattaa johtua siitä, että papit saavat raamatullisen koulutuksen Oslon Seurakuntatiedekunnassa. Ja evankeliumin, syntien anteeksisaamisen, uskominen luo aina hedelmää. Toiseksi tässä maassa on lukemattomia kristittyjä perheitä – luulisin, että useimmat tunnustavat kristityt tulevat uskovista kodeista. On paljon sellaisia nuoria, jotka eivät ole koskaan luopuneet pois kasteen armosta. Ja sehän toki olisi ihanteellinen tilanne meilläkin! Olen usein ihaillut Fjellhaugin opiskelijoiden raitista uskonkäsitystä. Tuntuu kuin hurmahenkisyys ja liberaaliteologia eivät saisi läheskään niin helposti temmatuksi mukaansa näitä nuoria, jotka ovat pienen ikänsä olleet todellisen luterilaisen opetuksen kohteena.
Kyllä me Marjan kanssa olemme iloinneet Fjellhaugissa saamastamme opetuksesta. Minäkin luulin jo yhtä ja toista tietäväni tänne tullessani, mutta kohta kävi ilmeiseksi, että Raamatusta en tiedä paljoakaan. On se kumma, ettei evankeliumia todellakaan koskaan opi ulkoa. Jos vähääkään aavistaa omaa pahuuttaan, niin sanoman syntien anteeksiantamuksesta jaksaa kuunnella monta kertaa päivässä. Kaikkein eniten pidämme Öivind Andersenin Roomalaiskirjeen luennoista. Andersen on 72-vuotias ja ollut sokea jo 13 vuotta. Hän osaa puolet Raamatusta ulkoa, siltä minusta ainakin tuntuu, ja lisäksi hänellä on opettamisen armolahja. Lukekaa ihmeessä Uskosta uskoon -kirja.
Lokakuu on mennä hurahtanut paljon nopeammin kuin syyskuu. Ja syykin on yksinkertainen: olen päässyt eroon inhottavasta kipsistäni. Tosin täytyy myöntää, että juoksemaan en oikein kykene vieläkään, mutta käveleminen sujuu vallan hienosti. Luther on sanonut, että me ihmiset emme osaa olla kiitollisia Jumalan lahjoista, koska saamme ne kaikki yhdellä kertaa. Jos Jumala päättäsikin antaa meille yhden jäsenen viikossa, niin eiköhän kiitollisuus lisääntyisi. Siltä ainakin minusta tuntui kun otin ensimmäisiä horjuvia askeleitani kipsin poiston jälkeen. 28 vuotta olin kävellyt ja juossut mielin määrin muistamatta kiittää tästä lahjasta Taivaallista Isää. Nyt muistin.
Lopuksi taidan kertoa kömmähdyksestä, joka osoittaa japanintaitoni surkean puutteellisuuden. Meillä suomalaisilla oli pienet iltapäiväkahvit, joille kutsuimme kolme vierasta. Marja leipoi oikein karjalanpiirakoitakin tilaisuuden juhlistamiseksi. Kutsut pidettiin Ankin, kolmannen suomalaistytön huoneessa. Opetin Ankille, miten sanotaan japaniksi: “Olkaa hyvä ja astukaa sisään”. Mutta miten ollakaan, muistin verbin väärin, ja sen sijaan että Auki olisi pyytänyt Kamiesu-sania astumaan sisään, hän sanoikin hymyillen kohteliaasti ja kumartaen: ”Olkaa hyvä jo menkää kotiinne!” (Ohairi kudasai – Okaeri kudasai!) Siitä syntyi ensin aikamoinen hämminki, kun vieras-parka ei tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt lähteä. Sitten tietysti naurettiin minun kielitaidolleni seuraavat puoli tuntia. Niin että töitä riittää japaninkin parissa.
Toivottavasti olette jaksaneet kahlata tämän pitkän ja puisevan kirjeen loppuun asti.
Mailis
JOULUKIRJE
Täten haluan välittää teille lämpimät hyvänjoulun toivotukseni! Koetetaan muistaa kaiken kiireen keskellä joulun sisältöä, jonka enkeli ilmaisi Joosefille näillä sanoilla: ”Sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.”
Oslossa on nykyään kylmää ja talvista. Luntakin on. Koulua jäljellä enää 1½ viikkoa, ja sitten pääsen kotiin. Täytyy myöntää, että lähden täältä mielelläni. Syksy on ollut opettavaista aikaa, vaikkakin sisäisesti aika raskasta. Mutta nyt on siis yksi jakso elämässäni päättynyt, ja on aika suunnata katseensa tulevaan vuoteen. Olen luultavasti jonkin verran mukana Iisalmen seurakunnan toiminnassa joulun ja uudenvuoden seutuvilla. Lähtöjuhlani on suunniteltu pidettäväksi Helsingin Ylioppilaslähetyksen opiskelijakurssin yhteydessä Särkijärvellä 22.1. klo 14.00. Särkijärvelle pääsee Helsingistä Porvooseen menevillä busseilla. Yoku irasshai — tervetuloa! Seuraava mahdollisuus tavata minut onkin vasta neljän vuoden kuluttua, jos Herra suo.
Millaisia ajatuksia sitten risteilee matkalle lähtijän päässä? Monenlaisia, toinen toisilleen vastakkaisiakin. Iloitsen siitä, että olen saanut Jumalalta tehtävän ja elämän tarkoituksen. Iloitsen siitä, että näen osan entisiä oppilaitani Japanissa, samoin lähettitoverit, jotka tulivat tutuiksi ja läheisiksi viime vuonna. Ja oikein sormiani syyhyttää päästä kielikouluun opiskelemaan satamäärin japanin kielen kanjeja (kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ), puhumista ja kielioppia. Sitä en tosin tiedä, miten kauan innostusta riittää.
Ja onhan Japanissa toki monta asiaa, joita ilman Suomessa pitää elää, esim. kirsikankukat ja moottoripyörät ja sukiyaki (= eräs ruokalaji)... Mutta toisaalta kauhistuttaa ajatella sitä päivää, jolloin on sanottava jäähyväiset rakkaille vanhemmille, sisaruksille ja ystäville. Tosin nyt on liian aikaista huolehtia sitä, sillä riittää kullekin päivälle oma vaivansa. Jos vain osaisinkin olla murehtimatta!
Siunattua joulua siis
Mailis